28.1.2015
Kalervo Sipi, puheenjohtaja
Vapaussodan Perinneliitto

Juhlapuhe

Kunnioitetut lotat, hyvät isänmaalliset ihmiset, 

Aivan aluksi onnittelen Vapaussodan Perinneliiton puheenjohtajana 25-vuotisjuhlaansa viettävää perinneyhdistystämme. Hienoa, että tämä juhla on järjestetty! 

Muutama sana liittomme historiasta sen alkuajoilta: Tammisunnuntaina 1954 perustetun Vapaussoturien Huoltosäätiön, VHS:n hallintoneuvoston puheenjohtaja jääkärikenraali Väinö Valve esitti alkuvuodesta 1989 säätiön kenttätoimintaa kehitettäväksi pienillekin paikkakunnille soveltuvaksi toiminnaksi. Hänen mielestään tuli pyrkiä paikallisten yhdistysten perustamiseen. 

Huoltosäätiön hallitus esitteli saman vuoden marraskuussa kokoontuneelle hallintoneuvostolle perustettavaksi ehdotettujen perinneliiton ja perinneyhdistysten sääntöluonnokset. Vilkkaan keskustelun ja useiden joskus värikkäidenkin kokousten jälkeen Huoltosäätiön hallintoneuvosto hylkäsi esityksen perinneliiton perustamisesta katto-organisaatioksi. Se totesi piirien ja osastojen voivan kuitenkin muodostaa rekisteröityjä tai rekisteröimättömiä perinneyhdistyksiä syyskokouksessa hyväksyttyjen mallisääntöjen mukaisesti. 

Ensimmäisenä tätä hallintoneuvoston suomaa mahdollisuutta käyttivät hyväkseen pohjalaiset Seinäjoella päättämällä 27. tammikuuta 1990 rekisteröityä. Täällä Tampereella vastaava päätös tehtiin heti seuraavana päivänä, 28. tammikuuta. Päivä on meille suomalaisille ikimuistoinen päivämäärä: Vapaussodan katsotaan alkaneen ainakin meidän sen perinteitä kunnioittavien mielestä tammikuun 28. päivänä vuonna 1918. Vuoden 1951 tammisunnuntaina 64 vuotta sitten päättyi vapaussodan ja kahden muun vapaussotamme ylipäällikön, Mannerheimin ainutlaatuisen rikas elämäntyö.   

VHS:n organisaation uudistustyötä jatkettiin ja lauantaina 30. tammikuuta 1993 pidettiin vapaussodan alkamisen 75-vuotismuistojuhlien yhteydessä täällä Tampereen Suomalaisella klubilla Vapaussodan Perinneliiton, ruotsiksi Frihetskrigets Traditionsförbund, perustava kokous. Paikalle olivat kokoontuneet 26:n eri puolille maata siihen mennessä perustetun perinneyhdistyksen sekä kolmen säätiön – Vapaussoturien Huoltosäätiön, P.E. Svinhufvudin Muistosäätiön ja Tammikuun 28. päivän Säätiön - edustajat.   

Liittomme on ennen muuta yhteistyöjärjestö, jonka tavoitteena on koota yhteen ne kansalaiset ja järjestöt, jotka haluavat vaalia itsenäisyystaistelujemme muistoa. Liittoon kuuluu tänään 32 eri puolilla maata toimivaa perinneyhdistystä sekä neljä säätiötä. Jäsenmäärämme on reilusti yli 4 000.  

Kunnioitetut kuulijani, viime aikoina on muisteltu itsenäisyyssotiemme tasavuosia. Marraskuun lopulla tuli täyteen 75 vuotta siitä, kun alkoi sarja sotia, joiden aikana vuoden 1918 tapahtumien jälkeen taasen testattiin verisesti haluamme säilyttää itsenäisyytemme.  

Elämme tällä hetkellä ajallisesti keskellä 75 vuotta sitten käytyä Talvisotaa. Suomen hallitus oli jo lokakuun alussa -39 saanut kutsun Moskovaan neuvottelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymyksistä” ja siellä Suomelle esitettiin mittavia alueluovutusvaatimuksia. Stalin, Molotov ja heidän käskyläisensä yrittivät petoksella saada maailman uskomaan Suomen aikovan hyökätä. Neuvostoliiton hallitus väitti torstaina 26. marraskuuta 1939 suomalaisen tykistön ampuneen Venäjän puolella Karjalan kannaksella olevaan Mainilan kylään.  Tänään jopa Venäjällä tunnustetaan, että ne olivat Neuvostoliiton johdon järjestämä provokaatio perusteeksi sodan aloittamiselle.  

Kun Neuvostoliitto 30. marraskuuta 1939 hyökkäsi ilman sodan julistusta maalla, merellä ja ilmassa, oli Suomen armeija henkisesti ja fyysisesti valmis, mutta ei materiaalisesti. Suomalaiset olivat kieltäytyneet Neuvostoliiton kohtuuttomista aluevaatimuksista ja julistaneet YH:n nimellä yleisen liikekannallepanon. Suomen kansa seisoi hallituksen linjan takana ehkä yllättävänkin rauhallisena ja yksimielisenä ja ennen kaikkea eheytyneenä. Suomi ei alistunut, koska se tahtoi elää! 

Ylipäälliköksi jälleen valittu Mannerheim paalutti Talvisodan ensimmäisessä päiväkäskyssään kansakunnan linjan: ”Tämä sota ei ole mitään muuta kuin Vapaussotamme jatkoa ja loppunäytös. Me taistelemme kodin, uskonnon ja Isänmaan puolesta.” 

Jatkosodankin päättymistä on viime aikoina muisteltu aivan aiheellisesti monissa puheissa.  Haluan Itse omassa esityksessäni nostaa esille yhden siihen liittyvän, ehkä vähemmän tunnetun historiallisen tapahtumaketjun: 

Jatkosodan päättäneessä Moskovan välirauhansopimuksessa 19. syyskuuta 1944 Suomi sitoutui lakkauttamaan fasistiset sekä liittoutuneiden vastaista propagandaa levittäneet järjestöt. Näiden joukossa olivat Suojeluskuntajärjestö ja sen sisarorganisaatio Lotta Svärd.  

Heti välirauhan solmimisen jälkeen alettiin kautta Suomen pohtia, miten pystytään pelastamaan suojeluskuntalaisten ja lottien hallussa oleva omaisuus. Valmisteluaika loppui kuitenkin kesken, sillä Neuvostoliiton vaatimus suojeluskuntien lopettamisesta tuli 30.10. ja järjestö oli lakkautettava viimeistään 7.11.1944.  

Myös nykyisen Sastamalan seudul­la ryhtyivät Etelä-Satakunnan suojeluskuntapiirin alueella asuneet henkilöt pohti­maan nopeita varautumistoimia suojeluskuntien aatteellisen ja aineellisen jäämistön turvaami­seksi. Parhaaksi keinoksi nähtiin pe­rustaa säätiö, jolle paikalliset suojeluskunnat ja lottajärjestöt saattoivat lahjoittaa varojaan ja omai­suuttaan.  

Puolustusministeriössä nopeasti laadittu hallituksen lakiesitys hyväksyttiin eduskunnassa 3.11.1944. Edellisenä päivänä eli marraskuun 2. päivänä piti Etelä-Satakunnan suojeluskuntapiirin Esikunta Vammalassa Tyrvään Seuratalossa kokouksen, joka päätti yksimielisesti perustaa "Sastamalan Säätiö" nimisen säätiön. Saapuvilla oli edustajia viidestätoista suojeluskunnasta.  Suojeluskuntapiiri päätti luovuttaa säätiölle yksityisomaisuutensa ja lotat seurasivat perässä.  

Runsaat 70 vuotta sitten allekirjoitettiin Sastamalan Säätiön säädekirja ja hyväksyttiin sen säännöt.  Nuo rohkeat miehet, säätiön perustajat ryhtyivät silloin toimenpiteisiin ripeästi, päättäväisesti ja uhrautuvasti.  Työ vaati myös suurta urhoollisuutta, sillä perustajat vaaransivat tuon ajan toimillaan oman tulevaisuutensa. Seuraavan vuoden tammikuussa valittiin säätiön ensimmäinen varsinainen hallitus ja sen puheenjohtajaksi tuli insinööri Kosti Varho. 

Hyvät ystävät, vasta perustetulle säätiölle siirtyi suojeluskuntien ja lottien varallisuutta rahana ja pankki­talletuksina, arvopaperei­na sekä erilaisina osakkeina ja kiinteänä sekä irtaimena omaisuutena. Lahjoituksia kertyi vuoden 1944 marraskuun alun ja 31.12. -45 välisenä aikana yhteensä kirjanpitoarvoltaan runsaat 5.2 miljoonaa silloista markkaa, eli tämän päivän rahaksi muutettuna yli 650 000 euroa. Yksi säätiön haltuun tullut kiinteistö oli joulukuun Vapaussoturi -lehdessä mainitsemani Hämeenkyrössä sijaitseva Mannanmäen näkötorni.  

Lokakuussa -48 taivaalle nousi sitten uhka, todellinen ukkospilvi.  Suojeluskuntaomaisuuden siirtäminen toisiin käsiin oli tapahtunut nopeasti ja viranomaiset asetettu tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Jo marraskuussa -45 oli säädetty laki luovutusten peruuttamisesta ja sen toteuttamista varten asetettiin silloiseen Puolustuslaitosministeriöön, erityinen ”Lakkautetun suojeluskuntajärjestön selvittelytoimisto”.  Alkoi koko Suomessa sittemmin vuosia kestänyt setviminen suojeluskuntaomaisuuden vastaisesta käytöstä ja tämä koski luonnollisesti myös Sastamalan Säätiötä. 

Huhtikuussa -48 säätiön hallitus totesi ensimmäisen kerran tulleensa haastetuksi Tyrvään kihlakunnan käräjille vastaamaan siitä, ettei se ollut suostunut luovuttamaan Etelä-Satakunnan suojeluskuntapiirin Kannatusyhdistykseltä lahjaksi saamaansa omaisuutta lakkautettujen järjestöjen selvitysmiehille. Mitkään valitukset eivät auttaneet. Vuosi 1951 muodostui sitten säätiölle taloudellisesti ankaranpuoleiseksi hallavuodeksi. Korkeimman oikeuden päätöksellä jouduttiin lakkautettujen järjestöjen selvitysmiehille luovuttamaan runsaasti rahaa, arvopapereita sekä kiinteää omaisuutta.    

Tänään on hyvä todeta, että tämän pakkoluovutustoiminnan lisäksi on säätiölle pelastettu omaisuus, mm kiinteis­töt, suurelta osalta luovutettu korvauksetta tai hyvin edullisesti entiseen käyttöön maan­puolustusta, nuorisotyötä ja liikuntaa palve­leville yhteisöille. Niinpä säätiöllä ei tänä päivänä ole enää hallussaan yhtään kiinteistöä, eikä niiden osakkeita! 

Mutta, miksi minä sitten puhun tästä aiheesta! Minulla on ollut kunnia toimia Sastamalan säätiön kolmantena puheenjohtajana vuodesta 2006 lähtien. Ensimmäinen puheenjohtaja oli jo mainitsemani perustajajäsen Kosti Varho toimien tehtävässä aina maaliskuuhun 1998 asti, eli yhteensä yli 53 vuotta. Varho oli tuolloin liki 101-vuotias, lähes Hannes Hynösen ikäinen. Toinen puheenjohtajamme pankinjohtaja, ekonomi Matti Santa oli tässä tehtävässä vuosina 1998 – 2006 ja nyt on minun vuoroni.  

Jos puheenjohtajat ovat vaihtuneet harvaan, niin myös koko hallituksessa väki vaihtuu muutenkin aika verkkaisesti. Kuluneiden 70 vuoden aikana on hallituksessa näkynyt yhteensä 20 eri nimeä. Minä aloitin vuonna 2000, kunniavelkana edellisenä vuonna edesmenneelle omalle isälleni.  

Sastamalan Säätiön toiminnan tarkoituksena on ”huolehtia sotainvalidien, kaa­tuneitten vähävaraisten omaisten ja muiden sodan takia puutteeseen ja kärsimään joutuneitten henkisestä ja aineellisesta tukemisesta.” Säätiö jakaa raha- ja muita avustuk­sia hallituksen harkinnan mukaan ja jatkaa näin ollen edelleen säädekirjansa mukaista toimintaa.   

Viimeisten kymmenen vuoden aikana on käyttämämme tukisumma tasaisesti kasvanut. Viime vuonna jaoimme avustuksia yhteensä yli 40 000 euroa, josta sodasta kärsimään joutuneille henkilökohtaisesti 44 kappaletta, yhteensä 30 800 euroa. Avustuksiin käytetään säätiön omaisuuden vuosittaista tuottoa, mutta viime aikoina on alettu kuluttaa yhä enemmän säätiön pääomaa! Näemme jo nyt sen, että säätiömme ei ole ikuinen! 

Hyvät isänmaalliset itsenäisyytemme vaalijat, ensi kesänä tulee kuluneeksi 100 vuotta ensimmäisen maailmansodan syttymisestä. Neljän vuoden ajan raivonnut konflikti vaati miljoonia uhreja, ja piirsi maanosamme rajat uudelleen. Silloin syntyi myös itsenäinen Suomemme. Yleisen mullistuksen oloissa voimamme riittivät vapauden saavuttamiseen ja ennen kaikkea sen säilyttämiseen talven ja kevään 1918 sodassa.  

Meidän on syytä muistaa historiamme. Suomen paikka on aina ollut osana Eurooppaa. Meidän kohtaloamme ei voi siitä erottaa. Vuoden 1918 tapahtumat ovat myös niitä merkkipaaluja, jotka itsenäisyyspäivän, talvisodan ja jatkosodankin muistopäivien ohella toivottavasti antavat uskoa siihen, että Suomi on ansainnut paikkansa Euroopassa ja maailmassa ja on tämän paikan monin uhrauksin lunastanut. Meille tänään juhliville on tärkeätä, ettei Vapaussodan perinne häviä kansakunnan yhteisestä muistista! 

Talvisota ja sitä seuranneet Jatkosota ja sota Saksaa vastaan olivat loistavia osoituksia meidän suomalaisten yksituumaisuudesta ja halusta panna kova kovaa vastaan silloin, kun itsenäisyytemme on uhattuna. Talvisota osoitti, että puolustusvoimat on koko kansan puolustusvoimat. Jatkosodan ratkaisutaisteluissa armeijamme näytti lopullisesti halumme säilyä itsenäisenä.  

Itsenäisyyden säilyttämiseen tarvitaan väline. Meille suomalaisille tämä väline tänä päivänäkin on puolustusvoimat, omat puolustusvoimat. Runsaat neljäkymmentä vuotta harmaata virkapukua kantaneena reservin kenraalina uskallan vakuuttaa teille, hyvät ystävät, että Suomen puolustusvoimat ovat tänään hyvässä kunnossa. Täytyy vain toivoa, että poliitikot eivät unohda syksyn lupauksiaan antaa puolustusvoimille takaisin sen toimintakyvyn olennaisinta säilyttäjää, rahaa asteittain nousevana lisärahoituksena indeksikorotuksen lisäksi. Sotilaat ovat tehneet oman osuutensa säästötalkoissa mm hyvin onnistuneen puolustusvoimauudistuksen kautta. Nyt on valtiovallan vuoro! 

Hyvä juhlayleisö, Suomen marsalkka Mannerheim toteaa muistelmissaan, että meidän tulee tuntea historiamme, jotta olisimme selvillä virheistä ja laiminlyönneistä, jotka ovat tuottaneet turmiota. Menneiden sukupolvien kalliisti ostetuista kokemuksista on tulevien polvien opittava välttämään niiden erehdyksiä.  

Jääkäriliikkeen synnystä tuli viime syksynä kuluneeksi 100 vuotta. Sitä muisteltiin marraskuussa Helsingissä Ritarihuoneella ja upeassa konsertissa Finlandiatalossa. Muisteltiin valitettavasti vain pääosin perinneihmisten voimin.

Oma perinneliittomme on hyvää vauhtia valmistelemassa vuoden 2018 juhlia. Tapahtumia varten muodostettu päätoimikunta, kattava joukko itsenäisyystaistelujemme muistoa vaalivien säätiöiden ja yhdistysten edustajia, tekee töitä hyvässä yhteishengessä itsenäisen Suomen ensimmäisten vapaustaistelujen alkamisen ja päättymisen satavuotisjuhlien eteen. Töitä meillä kyllä riittää esimerkiksi julkisen vallan ja median saamisessa mukaan. Virallinen Suomi on liian usein ihmeteltävän hiljaa asioista, joista sen pitäisi kiittää olemassaoloaan. Mitään uuttahan se ei ole, mutta vuodesta toiseen sellainen jaksaa ihmetyttää. Valitettavasti vain nyky-Suomessa osoitetaan enemmän ymmärrystä ja myötätuntoa vuonna 1918 aseelliseen kapinaan ryhtyneitä ja vieraaseen valtaan nojautuneita kohtaan kuin niitä kohtaan, joiden ansiota vapautumisemme oli. Tämä ikävä kyllä näkyy myös tämän päivän kirjoittelussa.

Hyvät tamperelaiset vapaussodan perinteiden vaalijat, hyvät isänmaalliset ihmiset, meillä on tänään presidentti, joka osaa ja uskaltaa sanoa. Hän oli mukana valtiovallan edustajana Vapaussotamme päättymisen 90-vuotisjuhlassa, eikä lähtenyt edeltäjänsä tavoin karkuun Tammisaaren punavankileirille. Presidentin uudenvuoden puhetta lainaten: ”Me emme pikkutuulessa taivu, emmekä kovassakaan viimassa taitu. Suomella on tässä muuttuvassakin maailmassa selvät vahvuutensa. Perustuksemme on vankka – hyvin koulutettu kansa, joka luottaa demokratiaan, oikeusvaltioon ja tasa-arvoon. Yhteiskuntamme ei ole särötön, mutta se on yhä kestävää tekoa.” – totesi presidenttimme ja jatkoi – ”Käsillämme on nyt havahtumisen hetki. Meidän on katsottava rohkeasti eteenpäin. On tehtävä päätöksiä. On luotava uutta, mutta on myös purettava vanhaa, pysyväksikin luultua. Luotamme vielä toisiimme ja itseemme. Tämän luottamuksen varassa voimme tavoitella uutta.”

Päätän tämän puheeni mukaillen Sauli Niinistön kehotusta meille suomalaisille: Kyllä meillä kaikilla on se hetki aikaa, naapurina, tuttavana - tai näin isänmaamme itsenäisyyden perinteiden vaalijoina - että kysäistään, mitä Sinulle kuuluu, voinko jossain auttaa?

Onnittelen vielä kerran vuosipäiväänsä viettävää perinneyhdistystämme ja toivotan teille kaikille hyvää alkanutta vuotta sekä ennen kaikkea hyvää Tammisunnuntain päivää, sitä oikeaa!