Tammisunnuntain kirkkojuhla
Tampereen tuomiokirkko 27.1.2013

 

Rovasti Risto Takkinen 

 

Hyvät Tammisunnuntain kirkkovieraat!

 

Tervehdin teitä apostoli Paavalin sanoilla: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1.Kor. 13:13)

 

Itsenäistä isänmaatamme ajatellessani ovat tänään mielessäni jalat.  Oikeastaan kolmet erilaiset jalat. Ensiksi ajattelen vanhan ihmisen hitaita jalkoja. Pahkuraisia, suonikohjuisia, vaivaisenluisia, väsyneitä jalkoja. Niillä jaloilla on kävelty paljon, niitä on palellut paljon, eikä niihin ole aina ollut viimeisen muodin mukaisia jalkineita. Niillä jaloilla on astuttu lukemattomia askeleita.

 

Yli kahdeksankymmenvuotias sotaveteraani oli ollut sairaalassa. Polvea oli tähystetty ja kävely kyynärsauvoillakin oli hyvin epävarmaa. Tuli kotiinlähdön aika ja vanhaa miestä arvelutti kotimatka siihen kuuluvine linja-auton vaihtoineen. Kun lähtötarkastusta tehnyt nuori lääkäri ei antanut taksikyytiin oikeuttavaa todistusta, katsoi mies häntä lempeästi silmiin ja sanoi: ”Minä olen näillä jaloilla kävellyt Syvärille ja takaisin. Nyt on kävelyt kävelty.” Lääkäri painoi häpeillen katseensa alas ja kirjoitti taksilapun. Vanha mies erotti vaimeasti mumisten lausutun sanan ”anteeksi”.

 

Sitten ajattelen pienen lapsen jalkoja, kaikkialle kerkiäviä, nopsia paljaita jalkoja, joita pitää yhtenään kipristellä, kun muurahaiset niitä pistelevät. Niihin pitää puhaltaa, kun ne osuvat kesämökin rantapolun juurakkoon ja niistä pitää hätistellä kärpäsiä, kun ne päiväunien aikaan pilkottavat suloisesti peiton alta. Suurin osa niiden jalkojen askelista on vielä astumatta ja polut kulkematta.

 

Yhteistä noilla vanhan ja nuoren ihmisen jaloilla on maa, jota astua, isänmaa. Isänmaan kohdalla ajattelen molempia polkuja, niitä, jotka jo on kuljettu ja niitä, joille ollaan vasta lähdössä. Syvimmät isänmaalliset tunnekokemukset muodostuvat juuri menneisyyden ja tulevaisuuden samanaikaisesta läsnäolosta. Näinhän tapahtui juuri äsken, kun kuulimme Finlandian Pirkanpoikien laulamana. Siksi meitä puhuttelee isänmaanvirren sana: ”Ja meidän polkuamme saa taas lapsemmekin taivaltaa.”

 

Mutta vieläkin syvemmälle kansamme elämään ja tuntoihin nuo kahdet jalat, nuoret ja vanhat, voivat meidät johdattaa. Pienen lapsen jaloista ei pappa eikä mummi tiedä, mihin ne lapsukaisen hänen elämänsä taipaleella johdattavat. Sen tähden niitä askeleita valmistellaan rukoillen. Kuinka monelle onkaan tuttua rukous lasten ja lastenlasten puolesta, että he varjeltuisivat vaaroilta ja vääriltä teiltä. Onnellista elämäähän me heille rukoilemme, sitä että heidän askeleensa eivät johtaisi rikoksen poluille, huonoille teille tai onnettomiin ihmissuhteisiin.

 

Hyvä isänmaa, jossa asiat hoidetaan vastuullisesti ja arvot ovat kohdallaan on meidän vanhempien mielestä yksi tärkeimmistä turvaverkoista lastemme tulevaisuudessa. Siitä vain ei tässä isänmaassamme tahdota löytää yhteistä ymmärrystä, mitä ne hyvät ja turvalliset arvot ovat. Ei suotta sanota, että elämme moniarvoisessa yhteiskunnassa. Jopa siitä vallitsee jyrkkää erimielisyyttä, onko tasavallan presidentin sopivaa toivottaa kansalle Jumalan siunausta, vai olisiko esi-isiemme kristillinen jumalausko rajattava yhteiskunnan ns. julkisen tilan ulkopuolelle.

 

Aamulehdessä oli pari viikkoa sitten Kari Huovialan mielenkiintoinen artikkeli kymmenestä käskystä. Se alkoi näin: ”Mummoni uskoi vakavissaan, että  Kymmenen käskyä oli tarkoitettu noudatettaviksi. Hänelle käskyt olivat hyvän elämän ohjeita, jotka myös tasoittivat tietä taivaaseen.”

 

Ja edelleen toimittaja jatkoi: ”Ei meidän mummo ollut mikään uskonkiihkoilija, vaan aivan tavallinen, käytännöllinen ja maanläheinen ihminen, joka ajatteli niin kuin hänen sukupolvensa ihmiset oli opetettu ajattelemaan.”

 

Jutun kirjoittaja joutui kuitenkin käskyjen merkitystä pohtiessaan toteamaan, että ”Kaikki tavoittelevat onnea ja tasapainoa, mutta Raamatun käskyt eivät enää kelpaa hyvän elämän ohjeiksi.”

 

Viron kirkossa ennen vuosituhannen vaihdetta vaikuttanut arkkipiispa Jaan Kiivit peilasi kerran saarnassaan Ylöjärven kirkossa oman maansa vaikeaa historiaa tällä tavalla: ”Jos kansakunnan olemassaolon tahto ja itsenäisyyden tarve halutaan murtaa, silloin täytyy ennen kaikkea murtaa kansan moraaliset ja uskonnolliset arvot.” Hän sanoi sen kokemuksesta, omasta ja kansansa kokemuksesta. Se on varmin tapa, jolla kansakunta häviää kansojen joukosta, niin hän sanoi.

 

Isänmaalliset tilaisuudet ja juhlat vietetään yleensä kirkossa. Tämäkin kaunis kirkkorakennus edustaa kaikkea sitä, mikä Suomen kansalle on pyhää ja arvokasta. Niitä asioita ovat mm. oikeudenmukaisuus, rehellisyys, rakkaus, anteeksiantamus ja palvelemisen mieli. Kaikki ne liittyvät Jumala-uskoomme. Jos nämä arvot tuhottaisiin - tai unohdettaisiin - eivät pienen lapsen jalat enää tulevaisuudessa tavoittaisi turvallisia polkuja. 

 

Vähintäänkin kaikkien sodan ajan eläneiden vanhempien ja isovanhempien rukouksiin on vahvasti kuulunut myös se, että tulevien sukupolvien ei enää koskaan tarvitsisi kulkea niitä polkuja, joita joutuivat kulkemaan ne sukupolvet jotka ovat hankkineet, rakentaneet ja turvanneet maamme itsenäisyyden.

 

Mutta rukousaiheemme ei liity vain tulevaisuuteen. Kyllä ne vanhat jalatkin on syytä tänä päivänä liittää rukoustemme piiriin. Näinä aikoina on Suomessa iso huoli vanhusten ja sairaiden hoidosta. Alussa mainittu veteraani pääsi vielä liikkumaan, sauvoilla tosin. Mutta on niin paljon niitäkin vanhuksia, joiden askeleet on jo kaikki otettu ja vanhuuden väsymys on hiipinyt sekä ruumiiseen että mieleen.

 

Nyt kysytään nuoremmilta ja koko tältä yhteiskunnalta todellista rakkauden ja palvelemisen mieltä. Siinä ei riitä, että vain hoitoalan ihmiset venyvät äärimmilleen, vaan tulee jälleen kysyä myös arvojen perään.  On sanottu, että kansakunnan henkinen ja moraalinen taso on suoraan verrannollinen siihen, miten se suhtautuu vanhuksiinsa ja sairaisiin. On selvää, että meidän tulisi yhteisten varojen jaossa pystyä luopumaan jostakin meille mukavasta, jotta hoitotyöhön voitaisiin ohjata enemmän varoja.
 

Kristillisessä lähimmäisvastuussa on pohjoismaisen hyvinvointivaltion eettinen perusta. Hyvinvointivaltiolle tunnusomaisen sosiaalisen vastuun juuret ovat kristillisessä laupeudentyössä ja Jeesuksen opettamassa lähimmäisenrakkauden periaatteessa. Nuorisolla ei voi olla onnellista tulevaisuutta sellaisessa yhteiskunnassa, joka kadottaa toisen ihmisen kunnioittamisen sekä sosiaalisen vastuun ja palvelun mielen. Tämän maan itsenäisyyttä ei olisi koskaan saavutettu ja rakennettu itsekkäällä ”minulle heti kaikki nyt” - periaatteella.

 

Alussa mainitsin, että mielessäni ovat kolmet jalat. Oli vanhuksen jalat ja pienen lapsen jalat ja kaikki ne polut, oikeat ja väärät, joita niillä jaloilla on kuljettu ja kuljetaan. Kokemuksesta tiedämme, että ihmisen kaikki askeleet eivät kulje oikeamielisyyden ja rehellisyyden teitä. Itsekkyys ja oma etu lukee usein polun viitassa. Tämä pätee yhtälailla meihin yksityisiin ihmisiin kuin koko kansaammekin. Paljossa olemme pois poikenneet ja tarvitsemme jatkuvaa parannuksen tekoa. Sen tähden haluan kuvailla teille vielä yhdet jalat. 

 

Ne jalat ovat naulalla lävistetyt Vapahtajan jalat. Ristiinnaulitut jalat ovat ottaneet ne askeleet, joilla oikaistaan meidän polkujemme vääryydet ja mutkat. Sen tähden yksi kansankirkkomme, ja sillä tavalla koko kansamme perusarvoista on anteeksiantamus. Meille kristityille sillä on sekä jumalallinen että inhimillinen ulottuvuutensa ja sen vuoksi mitä syvimmällä tavalla yhteistä elämäämme ohjaava merkitys.

 

Onkin mitä hienoin ja syvästi Jumalan mielen mukainen asia, että Suomen kansa on pystynyt keskinäisen anteeksiantamuksen kautta eheytymään niistä haavoista, jotka 95 vuotta siten alkaneissa vapaussodan taisteluissa vuosivat suomalaista verta. Samalla, kun kiitämme Jumalaa kansamme itsenäisyydestä ja vapaudesta, kiitämme myös siitä, että hän on näiden sukupolvien aikana antanut kipeiden haavojen parantua.

 

Pispala mainitaan moneen kertaan sisällissodan historiassa. Alussa mainitsemani lehtikirjoituksen kuvana oli Pispalan kirkon mainostaulun kuva ja teksti. Siihenhän on kuvattuna risti, ankkuri ja sydän. Jokainen sen nähnyt oivaltaa, että ne tarkoittavat siinä uskoa, toivoa ja rakkautta. Julisteen teksti kuuluu ytimekkäästi: ”Näillä mennään.” Siinä ovat arvot joilla isänmaa pärjää. Usko toivo ja rakkaus. - Niillä mennään!

 

Jumala siunatkoon Suomen kansaa.