Lotta Maj-Lis Mäkinen

Lotta Svärd -järjestön vaiheet ja lakkauttaminen

 

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 90 vuotta siitä, kun Lotta Svärd -järjestö perustettiin maaliskuun 23. päivänä 1921. Kansallisooppera oli melkein täynnä, kun meitä lottia ja lottien ystäviä oli saapunut kunnioittamaan tätä juhlapäivää. Kiitokset Pirkanmaan Lottaperinneyhdistyksen puheenjohtajalle Irja Tuloselle ja sihteerilIe Tiina Vappulalle, jotka järjestivät meille tamperelaisille kuljetuksen tähän arvokkaaseen tilaisuuteen.

Maj-Lis Mäkinen av-apulaisenaan Tiina Vappula, Pirkanmaan Lottaperinne ry:n sihteeri.
_________________________________

 

Patentti- ja rekisterihallitus hyväksyi järjestön säännöt 12. syyskuuta 1921. Tätä päivää pidetään järjestön virallisena perustamispäivänä. Silloin hajallaan olleet ja jo muutaman vuoden itsenäisesti toimineet piirit ja paikallisosastot järjestäytyivät keskusjohtokunnan alaisuuteen. Aivan kivuttomasti tämä organisaatio ei kuitenkaan heti alkanut toimia, sillä monet piirit ja paikal1isosastot suhtautuivat tietyllä varauksella vasta perustettuun keskusjohtoon.

 

Järjestössä noudatettiin alusta alkaen ns. jaostojakoa. Perustettiin mm. lääkintä-, varus-, muonitus-, keräys- ja kansliajaostot. Organisaatio noudatti myös aika paljon suojeluskunnalta saamaansa mallia, kuljimmehan "käsi kädessä" veljesjärjestömme kanssa.

 

Erikoisuutena mainittakoon, että suojeluskunnan ylipäällikkö, eversti Lauri Malmberg nimitti päiväkäskyssään 10. lokakuuta 1921 maisteri Helmi Arneberg-Pentin Lotta Svärd -järjestön puheenjohtajaksi. Edellisessä kuussa rekisteröidyt uudet säännöt antoivat ylipäällikölle tähän valtuudet. Mielestäni on aika erikoista, että mieshenkilö nimittää naisjärjestön puheenjohtajan. Sellaista ei enää tapahtuisi nykynaisten yhdistyksissä.

 

Helmi Arneberg-Pentti erosi puheenjohtajan tehtävistä vuonna 1929. Hänen seuraajakseen valittiin Sortavalan seminaarin yliopettaja Fanni Luukkonen. Hän oli järjestömme pitkäaikaisin ja myös viimeinen puheenjohtaja. Muistamme hänet kunnioitettuna, järkevänä ja hyvän arvostelukyvyn omaavana johtajana. Puheissaan hän vetosi meidän isänmaallisiin tunteisiimme ja valoi meihin voimaa työskennellä vaikeissakin olosuhteissa. Yksityiselämässään hän taisi olla hyvin yksinäinen. Ainakaan järjestön johtotehtävissä työskentelevien kanssa hänellä ei ollut kovin läheisiä ystävyyssuhteita. Näin kertoo Lottien Rajatoimiston muonituspäällikkö Tellervo (Teppu) Hakkarainen kirjassaan Lotta sodassa ja rauhan töissä.

 

Erittäin lähellä Fanni Luukkosen sydäntä oli nuorten alle 17-vuotiaiden tyttöjen kasvattaminen isänmaallisuuteen ja vapaaehtoiseen järjestötoimintaan. Vuonna 1931 perustettiinkin eri paikallisosastoihin pikkulottakerhoja. Myöhemmin 1943 pikkulotta-nimi muutettiin lottatytöksi, mutta tätä nimeä ei kuule ainakaan nykyisin käytettävän. Tyttöjen siirryttyä 17-vuotiaina Lotta Svärd -järjestön riveihin he olivat jo valmiita, hyvin koulutettuja ja asiasta kiinnostuneita naisia. Olipa minullakin Talvisodan aikoihin ilo toimia erään kyläosaston pikkulottakerhon vetäjänä.

Kerhoillassa Vaskitähdessä oli väkeä salin täydeltä. Edessä lotta Eira Laalahti ja sotiemme veteraani Olavi Aulamo.
 

Pikkulotat pukeutuivat samanlaiseen pukuun kuin me isot lotat. Puvun materiaali oli harmaata pumpuli- tai villakangasta. Hameen helman tuli olla 25 cm maasta. Nykyään lottapuku on jo kaikille tuttu. Pukeutumissäännöistä jouduttiin sota-aikana paljon tinkimään. Talvi- ja Jatkosodan paukkupakkasilla lämpimät hiihtohousut olivat aivan välttämättömät.

 

Muutamat lottapomot vaativat kyllä rintamaoloissakin asiallista pukeutumista. Muistanpa, kuinka Äänislinnan Rajatoimistossa juoksin pitkin käytäviä yhteyslotta perässäni. Onko lotta unohtanut vyönsä, kuulin perääni huudettavan. Olin laittanut ruskean partiovyön hoikalle uumalleni, hyvin tietäen, ettei se ole sallittua. Mutta kun se oli vähän niin kuin muotia ainakin meidän rintamalohkomme tyttöjen keskuudessa. Lottaneulan lisäksi pukuun kuuluivat erilaiset harrastusmerkit ja hihansuunauhat. Muonittajilla keltainen, lääkintälotilla sininen, keräys- ja kanslialotilla vihreä.

 

Miten Lotta Svärd järjestö oli valmentautunut kohtaamaan vaaran vuodet? Erittäin hyvin. Tehokas koulutus oli aloitettu jo 1930-luvulla paikallisosasto- ja piiritasolla. Paras koulutus saatiin Tuusulan päällystökoululla ja Syvärannan lottaopistossa. Tavallista vaativampaan kokeeseen järjestömme joutui kesällä 1939, kun linnoitustyöt Karjalan kannaksella alkoivat. Mannerheim-linjaa rakennettiin vapaaehtoisin voimin – suojeluskuntalaiset, opiskelijat, maanviljelijät, virkamiehet lähtivät innolla mukaan. Mutta hyvää ravitsevaa ruokaa nämä raskasta työtä tekevät linnoittajatkin tarvitsivat. Kahdensadan lotan voimin tämä homma hoidettiin, linnoittajia oli noin 4.000.

Kerhoillan lotat ja pikkulotat. Edessä vasemmalta Anja Jalanne, Eira Laalahti, Sirkka Kalliola ja Eeva Savelainen sekä takana Maj-Lis Mäkinen, Aida Yli-Orvola, Saara Kotisaari, Anneli Perkola, Laila Auer ja Leena Heikkilä.
 

Keskusjohtokunta perusti kiireesti Viipuriin Kannaksen toimiston hoitamaan käytännön työt. Muona saatiin armeijalta, mutta kanttiinien perustaminen ja lottien sijoittaminen eri muonituspisteisiin vaati hyvää organisointikykyä. Päävastuu oli muonituspäällikkö Maja Genetzil1ä, tarmokkaalla ja järjestelykykyisellä liikenaisella. Hän oli Nikolajeffin autotalon konttoripäällikkö, myöhemmin toimitusjohtaja. Hän oli se tarmon pesä, joka syksyllä 1939, kun elintarvikkeiden säännöstely toteutettiin, marssi kansanhuoltoministeriöön ja sai kun saikin maamme ensimmäisen kahvin ostoluvan numero 1. Sen turvin maamme puolustajat joivat Talvisodassa lottien keittämää aitoa kahvia.

 

Talvisodan päätyttyä Kannaksen toimisto siirtyi Viipurista Luumäelle ja nimi muutettiin Keskusjohtokunnan Rajatoimistoksi. Nyt muonitettiin Salpalinjan rakentajia. Rajatoimiston päällikkönä toimi talousopettaja Annikki Nissinen, kaikkien lottien oma "Mamma". Karjalainen iloinen huumori auttoi häntä monien vaikeiden pulmien ratkaisemisessa. Oikeana kätenä hänellä oli talousopettaja, myöhemmin talousneuvoksen arvonimen saanut Tellervo Hakkarainen.

Kun Jatkosota kesäkuussa 1941 syttyi, lähtivät Salpalinjan rakentajat sotaan. Nyt soppajonoissa seisoivat nostomiehet, työvelvolliset ja vankilakunditkin. Ei aina niin kovin kohteliasta ja tyytyväistä porukkaa! Syksyllä 1941 keskusjohtokunta perusti sotatoimialueelle yhteyslottaverkoston huolehtimaan lottien asioista, pitämään yhteyttä kotiseudun lottapiireihin ja paikallisosastoihin. Jatkosodan aikana jäsenmäärämme oli noussut 200 000:een. Komennuksella oli 20 000 lottaa. Sodassa menetti henkensä 228 lottaa työpaikallaan.

 


Harjun linnoituspoppoo. Harjun maatalousoppilaitos, huhtikuu 1941. Lotat muonittivat linnoittajat. Edessä Rajatoimiston päällikkö Helvi Heiskala,

hänen takanaan Maj-Lis Mäkinen.
 

Lottakumppanukset Aunuksessa kesäkuussa 1942. Vasemmalta lotat Mirja Koskimies (kaatui Syvärin Kuujärvellä 1944), Helvi Venäläinen, Maj-Lis Mäkinen ja Mirja Harvela.

Järjestömme ehti toimia vain 23 vuotta, kun se marraskuussa 1944 rauhanehtojen mukaisesti lakkautettiin muka fasistisena järjestönä. Ennen lakkauttamispäätöstä olivat viisaat naisemme keskusjohtokunnassa perustaneet Suomen Naisten Huoltosäätiön. Säännöt allekirjoitettiin lokakuun 24. päivänä eli kuukautta ennen, kuin järjestömme lakkautettiin. Allekirjoittajat olivat Fanni Luukkonen, Maja Genetz ja pääsihteeri Irma Turunen. Lottapiirit ja paikallisosastot ryhtyivät innolla lahjoittamaan omaisuuttaan tälle uudelle säätiölle.

 

Valtiovalta asetti lottien omaisuuden selvittämiseksi elimen, nk. Lotta Svärd -selvitysmiehet. Kun työ oli loppuun suoritettu, Lotta Svärdin varat luovutettiin sisäasiainministeriölle ja arkisto sota-arkistoon. Järjestömme säännöissä sanottiin näin: Jos Lotta Svärd ry lakkaa toimimasta, määrää järjestön viimeinen kokous, miten varat on käytettävä Suomen valtiollista itsenäisyyttä turvaaviin tarkoituksiin. Järjestömme ei itse päättänyt toimintansa lakkauttamisesta, sen teki Suomen silloinen hallitus. Tänä päivänäkään emme tiedä, mihin järjestöiltämme Suomen sisäasiainministeriölle luovutettavaksi määrätyt varat on käytetty.

 

Syvärannnan Lottakoti oli yksi kohde, joka saatiin pelastettua Suomen Naisten Huoltosäätiölle. Tästä paikasta tuli turvapaikka monelle lottatöistä vapautuneelle työttömälle, usein Karjalasta kotoisin olevalle naiselle. Täällä heidät koulutettiin uusiin tehtäviin.

 

Suuri rakennushanke Oy AsuntoyhteistaIo pantiin vireille vuonna 1946, kun Helsingin kaupunki myi säätiölle tontin Mannerheimintien ja Kuusitien kulmauksesta. Tässä talossa sijaitsevat mm. Lotta Svärd Säätiön toimitilat. Eräs hyvin merkittävä tulonlähde Suomen Naisten Huoltosäätiölle oli Työmaahuolto Oy, joka alkuaikoinaan huolehti Lapin jälleenrakentajien muonituksen. Myöhemmin toiminta kattoi koko maan, aluetoimistoja oli yhdeksällä paikkakunnalla. Toimistojen johtajina olivat monet sota-ajalta minullekin tutut Rajatoimiston muonituspäälliköt ja yhteyslotat.

 

Parikymmentä vuotta sitten Munkkiniemeen valmistui viisikerroksinen vuokra-asuintalo. Ulko-oven yläpuolella on kuparikyltti, jossa on talon nimi Lotta-Hovi. Säätiö oli jälleen sijoittanut varojaan viisaasti. Kaikesta päätellen se on erittäin vakavarainen. Lotta Svärd Säätiö ei toki ole unohtanut lottia ja pikkulottia. Saamme edelleenkin laitos- ja avokuntoutusta.
 

 

Olen esityksessäni paneutunut ehkä vähän liikaakin järjestömme muonitusjaoston tehtäviin. Ehkä siksi, että tämä osa-alue on minulle tutuin. Unohtanut en toki ole sota- ja kenttäsairaaloissa fyysisesti ja psyykkisesti raskaissa tehtävissä toimineita lääkintälottia. He kohtasivat sodan julmuuden päivittäin. Järkyttävien kokemusten jälkeen eivät heitä lohduttamaan rientäneet kriisiryhmät, niin kuin tänä päivänä on tapana. Heidän oli selvittävä omalla vahvalla tahdolla. Suuren kunnioituksen minulta saavat myös ne nuoret naiset, jotka kaatuneiden evakuointikeskuksissa valmistivat sankarivainajamme viimeiselle matkalle kohti kotipaikkakunnan kirkkomaata. Unohtaa ei myöskään saa sitä suuriarvoista työtä, jota lottamme kotirintamalla tekivät leipomoissa, evakkojen muonitustehtävissä, ilmavalvonnassa jne.

Päätän tämän esitykseni Vänrikki Stoolin tarinoiden Lotta Svärd -runon viimeiseen säkeistöön:

 

Niin, helmi hän oli se eukkonen
ja helmipä kalliskin,
jos sietikin naurua hiukkaisen,
toki arvoa runsaammin.

Teksti ja aihekuvat: Maj-Lis Mäkinen

Kuvat tilaisuudesta: Jorma Hautala