Tammisunnuntain kirkkojuhla Tampereella 30.01.2011
Dosentti, kenttärovasti Seppo Kangas; juhlapuhe
 

"Huomisen leipä leivotaan tänään - eilisen jauhoista"

 

Palvellessani ensimmäisen indifadan aikana 1988 Golanilla YKSV:ssa tapasin pohjoisen aron Alfa-portilla israelilaisen reserviläisen, joka totesi: ”Jokaisella meistä on 4000 vuoden muisti. Se on juuri sopivan pitkä jaksaaksemme uskoa huomiseen”. Tällä ajatuksellaan hän liittyi noin 2900 vuotta vanhan Sotilaan virsikirjan, Psalmien kirjan historiakulttuuriin ja historiatietoisuuteen. Ps 78 :" Mitä olemme kuullet, minkä olemme saaneet tietää ja mitä isämme ovat meille kertoneet, sitä me emme heidän lapsiltansa salaa, vaan me kerromme tulevalle polvelle Herran ylistettävistä teoista... että jälkipolvi saisi ne tietää, saisivat tietää vastedes syntyvät lapset ja nekin nousisivat ja kertoisivat niistä lapsillensa".
 

Ihminen ja hänen yhteiskuntansa ja kulttuurinsa ovat aikaan ja historiatietoisuuteen sidottuja. Jokainen sukupolvi rakentaa oman identiteettinsä ja arvomaailmansa antaen oman tulkintansa entisten sukupolvien avainkokemuksille. Tai sitten hylkää ne tarpeettomina. Historiatietoisuuden on oltava jatkuvan kriittisen tarkistamisen asia, koska sitä ei sido tieteen tai edes totuuden ehdot. Merkityksiä voidaan jopa tarkoitushakuisesti muuttaa. Vuoden 1918 sota on tästä hyvä esimerkki. Kriittisyys, totuus ja nöyryys ovat viisauskulttuurin perusarvoja. Tämä Tammisunnuntain kirkkohetki on historiatietoisen pysähtymisen paikka.

 

Länsieurooppalainen ja sen mukana suomalainen kulttuuri koki oleellisen murroksen 1900- luvun jälkipuoliskolla, sotien jälkeen. Modernista, maatalous- ja yhteisökeskeisestä ajasta siirryttiin myöhäismoderniin. Sodat läpi käyneelle ajalle oli ominaista tarpeiden ensisijaisuus ja yhteisöllinen pakko. Tiivistetysti se tarkoittaa kansallisen kulttuurin minimiä: henkiin ja olemassaoloon jäämistä. Myöhäismodernissa esille nousivat individualismi, yksityinen mielihyvä ja hyödyn itsekäs maksimointi. Kansallinen henkiinjäämiskulttuuri muuntui tavaraistamiseksi ja tuotteistamiseksi. Yhteisöllisestä elämänpiiristä ajauduttiin sinkkutalouteen. Elämis- ja kokemusmaailman konsultoinnin kaappasi media. Isoisän tai -äidin sijaan erikoislehdet kertovat, miten hampaat pestään, perunat keitetään ja mitä terapiaa mistäkin saa elämän tavallisten arkipaineiden hoitoon.

 

Yhteisön – siis kansan – kannalta oleellisin muutos tapahtui arvorakenteessa. Yhteisöllinen maailmankuva ja sen ”suuret kertomukset ”pirstoutui. Sijaan astui maailmankuvien ristiriitaisuus, ydinarvojen selkeytymättömyys, arvojen ja asenteiden jäsentymättömyys. Yhteisvastuun sijaan astui yksilövapauden illuusio – illuusio siksi, että yksilöstä on tullut todellisuudessa epävapaa; kykenemätön kyselemään oman vapautensa edellytyksiä, rajoja ja hintaa.  Tulevaisuus uhkaa olla historiaton.

 

Mitä tapahtuu, jos myöhäismoderni yhteiskunta häivyttää yhteisen identiteetin ja sen keskeiset symbolit, esimerkiksi ”isänmaan”. Mikä on virtuaaliympäristön tilalle antama tulevaisuuskuva ja identiteetti? Tai paremmin lumeidentiteetti. Mitä tapahtuu kansallisessa jatkumossa, jos uusi sukupolvi syntyy tyhjästä tyhjiöön? Tuoreen nuorisotutkimuksen paljastama kulttuurin arvostuksen hätkähdyttävän suuri romahtaminen ansaitsisi hyvin vakavan analyysin. Kolmen, neljän sukupolven etäisyydellä ”suurista kertomuksista” elävien historiatietoisuus on oleellisesti hämärtynyt. Siksi tässä kirkkojuhlassa oli aivan erityisen ilahduttavaa nähdä ja kuulla Pirkanpojat. Tässä kulttuuriaan arvostavassa harjastukkaporukassa on kätkettynä historiatietoisuus ja toivo.

 

Tarvitsemme historiaketjun kunnostamista ja viimeisenkin veteraanin kokemuksellisuutta kansallisen kestämisen ja toivon perintönä. Olen saanut opettaa yli kahdellekymmenelle kadettikurssille, että huomisen leipä leivotaan tänään - eilisen jauhoista.

 

Sallittakoon kertaus Tammisunnuntain tiimoilta.

 

Suomi oli joutunut Napoleonin sotien seurauksena Venäjän yhteyteen 1809. Laaja autonomia aiheutti Venäjällä pian tyytymättömyyttä ja johti helmikuun manifestiin 1899 ja sortokauteen. Suomi kulki Paasikiveä lainaten ” pohjattoman kuilun partaalla”.

 

Suomen itsenäistyminen ja Vapaussota tapahtuivat keskellä siihen asti maailmanhistorian hämmentävintä aikaa, ensimmäistä maailmansotaa, jota Venäjän keisarikunta ei kestänyt hajoamatta. Suomi oli 3 346 853 asukkaan suurruhtinaskunta Venäjän keisarikunnassa, jonka hallitsija Nikolai II joutui luopumaan vallasta helmi-maaliskuussa 1917. Väliaikainen hallitus ei kyennyt täyttämään valtatyhjiötä. Eri puolilla keisarikuntaa syntyi hajoamissotia ja sen sisällissota vaati nykyarvion mukaa noin viisi miljoonaa kuolonuhria.

 

Maailmanpolitiikan kaaosmaisessa ja ennalta arvaamattomassa tilanteessa suomalaiset näkivät mahdollisuuden itsenäistymiseen. Itsenäisen Suomen idea eli sekä oikealla että vasemmalla. Keisarivallan kaatumisen jälkeen kesällä 1917 Oskari Tokoin punasini-hallitus laati valtalain, jolla suurruhtinaan valtaoikeudet olisi siirretty eduskunnalle. Vain sota-asiat ja ulkopolitiikka olisi jätetty Venäjän keisarikunnan hoidettavaksi. Tämä suunnitelma ei toteutunut. Venäjän väliaikainen hallitus jätti vahvistamatta valtalain ja hajotti Suomen eduskunnan. Uudet vaalit pidettiin lokakuussa 1917. Pian tämän jälkeen Suomi ajautui Marraskuun suurlakkoon ja sen tuomiin väkivaltaisuuksiin. Marraskuun lakon jälkeen maa ei rauhoittunut.

 

Jos valtalaki olisi tullut voimaan eikä uusia vaalia olisi pidetty, olisivat punakaartit edustaneet laillisen hallitusvallan joukkoja itsenäistyvässä Suomessa. Punakaartien muodostaminen oli alkanut Suomessa heti Venäjän helmikuun 1917 tapahtumien seurauksena. Kaiken kaikkiaan punakaarteja perustettiin 375 kuntaan, kokonaisvahvuus 100 000 henkeä.

 

Eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi 15.11.17 ja hyväksyi Svinhufvudin johtaman senaatin itsenäisyysjulistuksen 6.12.17. Neuvostohallitus hyväksyi Suomen itsenäisyyden 4.1.18, joskin Vapaussodan jälkeen poliittiseen yksimielisyyteen päästiin vasta Tarton rauhassa 1920. Bolshevikki-Venäjällä ei ollut ilmeisesti aikomustakaan luopua Suomesta kuin tilapäisesti. Se yritettiin saada kapinan ja sisällissodan kautta takaisin neuvostokansojen perheeseen. Suomi liittyisi näin vapaaehtoisesti neuvostoyhteyteen. Josif Stalin laski vielä huhtikuussa 1918 puheessaan Suomen tulevien neuvostotasavaltojen joukkoon.

 

Suomen hallitus määräsi 25.1.18 vallankumousta Suomeen paenneen kenraali C. G. E. Mannerheimin kokoamaan hallitukselle armeijan, jonka tehtävänä oli estää odotettavissa oleva kapina, palauttaa järjestys  ja karkottaa maasta venäläiset sotilaat. Samalla päivämäärällä hallitus julisti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi ja pani toimeen v. 1878 asevelvollisuuslain nojalla kutsunnat, jota 70% miehistä noudatti.

 

Punakapina laillista hallitusta vastaan syttyikin sunnuntai-iltana 27.1.1918 – Tammisunnuntai-iltana. Punakaartit ja suojeluskunnat aloittivat historian oikusta samana 28.1. vastaisena yönä toimintansa. Hallituksen joukoiksi nimetyt Suojeluskunnat oli kutsuttu kokoon ja keskitetty Tammisunnuntaina 27.1. klo 24 yöllä. Toiminnan tuli alkaa maanantaiaamuna 28.1. klo 03. Mannerheimin päätavoitteena oli pitää venäläiset syrjässä kapinasta ja karkottaa heidät maasta.

 

Venäläisten joukkojen ja suojeluskuntien välillä oli jo aiemmin tapahtunut yhteenottoja ja tilanne maassa oli levoton. Mannerheim teki päätöksen 25.1. ryhtyä riisumaan aseista Vaasan alueella olevat viisi venäläistä varuskuntaa.  Päätös oli sotilaallisesti korkean riskin päätös.  Vastassa oli varsin taistelukuntoinen osa 106. eversti Svetsnikovin komentamasta divisioonasta. Venäläisiä joukkoja oli maassa tammikuussa  73 000 ja vielä maaliskuun alussa 30 000, joista noin kolmannes osallistui sotatoimiin.  Venäjän vallankumoukset olivat heijastuneet Suomessa oleviin venäläissotilaisiin kurittomuutena ja epätietoisuutena tulevaisuudesta. Heidänhän olisi jo pitänyt lähteä Suomesta Neuvosto-Venäjän tunnustettua Suomen suvereniteetin.

 

Tammisunnuntai 1918 nousi symboloimaan suomalaista maanpuolustustahtoa ja vapaudenkaipuuta. Ensimmäistä kertaa maan historiassa itsenäisen Suomen joukot, oman maan johdon alaisina, käynnistivät sotatoimet vieraan vallan joukkoja vastaan niiden karkottamiseksi itsenäisen Suomen alueelta. Vuoden 1918 sota syttyi Vapaussotana, mutta se muuttui onnettomuudeksi myös sisällissodaksi. Monien 1918 –sodan nimien joukossa luokkasota on virheellisin. Valkoinen armeija ei ollut luokka-armeija. Sen joukoista kolmannes ja vapaaehtoisista neljännes oli työväestöä. Torppareita oli molemmilla puolilla.

 

Vapaussodalla osoitetun itsenäisyystahdon kansallinen arvo on mittaamaton. Sisällissodan haavojen traagisuus molemmilla puolilla on myös mittaamaton. Nämä haavat parantaa vain sovitus, sovinto ja toinen toisensa löytäneet sydämet Suomen itsenäisyyden vaalimiseksi.

 

Viholliskuvien kehittely historiaan viitaten on tarpeetonta.  Vaikeasti ennustettavan tulevaisuuden edessä oli – ja on - kuitenkin pidettävä huolta maanpuolustustahdosta. Olemme velkaa sekä veteraaneille että lapsillemme itsenäisen isänmaan. Suomi on ainoa niistä lähes kymmenestä ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyneistä itäisen Euroopan maasta, joka säilytti vuosisadan loppuun saakka itsenäisyytensä. Itsenäisen Suomen taival maana, jonka ulkopolitiikkaa ja puolustusta olisi hoitanut Neuvosto-Venäjä, olisi varmuudella ollut toisenlainen.

 

Tammisunnuntai 27.1.1918 oli kirkollisessa kielenkäytössä seksagesimasunnuntai, seitsemänkymmentä päivää pääsiäiseen. Tuona sunnuntaina kirkoissa saarnattiin uhrivalmiudesta ja katseet käännettiin kohti kärsimysviikkoa ja pääsiäistä. Tänään, 93 vuotta myöhemmin, käännämme katseemme samaan suuntaan. Kiitämme vapaudesta, siunaamme heidän muistonsa ja uhrinsa, jotka pitivät maamme parasta omaa elämäänsä tärkeämpänä. Kiitämme sovituksesta, johon on kätketty sovinnon ja anteeksiannon salaisuus. Rukoilemme maamme ja erityisesti sen nuorison puolesta, että heidän historiatietoisuutensa kantaisi menneisyyden tapahtumista tulevaisuuteen ja ylläpitäisi toivoa. Kerskakulutuksen keskellä tarjoamme heille perinnön Väinö Havaksen sanoin: ”Perinnökseni, poikani, annan tyhjät taskut ja isänmaan. Kalasaunani välkkyvän rannan, pyhän uskoni Jumalaan”.

Kuva: Markku Rauhalahti