Eversti evp Erkki Eskelinen;
Ilmatorjuntatoiminta ja ilmatorjunta-aselajin syntyvaiheet Suomessa


Todennäköisesti ensimmäisiä suomalaisia ilmatorjuntamiehiä olivat Saksan itärintamalla taistelleet jääkärit, jotka suorittivat ilma-ammuntoja konekivääreillä ja kenttätykeillä. Saksalaiset varustivat venäläisiä kenttätykkejä K/00 ja K/02 ilma-ammuntajalustalla, mikä oli yleinen käytäntö varsinaisten it-aseiden puuttuessa. Suomen Vapaussodassa molemmilla osapuolilla oli lentokoneita, joita käytettiin pääasiassa tiedusteluun ja lentolehtisten pudotteluun, mutta jonkin verran myös aseelliseen toimintaan. Ilmatorjuntaa harrastettiin mutta pääasiassa käsiaseilla ja konekivääreillä. Valkoisten puolella ei varsinaista ilmatorjuntaa ollut ja eihän sitä juurikaan olisi tarvittu. Vallattuaan Helsingin saksalaiset ryhmittivät kenttätykkejä ilmatorjunta-asemaan Pasilan mäelle. Punaisten puolella oli Suomessa kolme panssarijunaa, joissa oli ilmatorjunta-aseistusta mm. 76 mm:n Putilov-tykkejä ja konekiväärejä. Samoin tiedetään, että punaisilla oli huhtikuussa 1918 Kavantsaaren aseman alueella venäläinen ilmatorjuntapatteri, joka tulitti kiivaasti valkoisten koneita. Kysymyksessä oli 76,2 mm:n Putilov-patteri.
______________________________________
Suomalainen tykkijaos ilmatorjuntatehtävässä 1919 Kellomäessä
______________________________________

Kun itsenäisen Suomen armeijaa vapaussodan jälkeen ensi kertaa keväällä 1918 organisoitiin, syntyivät puolustusvoimat pääpiirtein niiden kokemusten pohjalta, joita meillä oli vapaussodasta. Tämä lähinnä saksalaisten asiantuntijoiden avulla luotu armeija voitiin jo melkein alkuvaiheessa todeta jälkeenjääneeksi yleisestä kehityksestä. Jo vuonna 1919 havaittiin, että raja-alueilla esiintyi ilmatoimintaa venäläisten lentokoneiden loukatessa Suomen suvereenisuutta ylittämällä rajan useita kertoja. Niinpä kesällä 1919 ryhmitettiin yksi KTR 2:n tykkijaos varustettuna 76 K 02:lla vänrikki Vinbladin johdolla ilmatorjunta-asemiin Kellomäelle estämään ilmatilan loukkaukset. Tätä voidaan pitää itsenäisen Suomen ensimmäisenä tunnettuna ilmatorjunnallisena sotatapahtumana.

Ilmapuolustuksen synnyttämiseksi tehtiin 1920-luvun alussa paljon tutkimustyötä. Ulkomaisten asiantuntijoiden avulla selvitettiin Suomen ilmapuolustuksen tarpeita ja mahdollisuuksia. Lentojoukot olivat selvästi etusijalla, mutta ilmatorjunnankin tarve havaittiin. Lentojoukkojen tuntijoita löytyi omasta takaa, ilmatorjunnan ei.

Venäläisiltä jäi Suomeen yli 1 500 tykkiä, joista vain muutama kymmenen oli ilma-ammuntaan jotenkuten soveltuvia pääasiassa rannikkotykistön ja merivoimien kalustoa. Nuori rannikkotykistön upseeri kapteeni Åke Törnroos (kuva) löysi vuoden 1924 alussa Kuivasaaresta kaksi ilma-ammuntaan soveltuvaa 75 mm Zenit-Meller -tykkiä, jotka hän päätti ottaa käyttöön. Kielitaitoisena ja teknillisesti lahjakkaana hän tutustui ilmatorjunnan saloihin ulkomaisten lehtien avulla. Hän julkaisi 1920-luvulla itse sotilaslehdissä lukuisia kirjoituksia ilma-ammunnasta ja 1926 ensimmäisen suomalaisen ilmatorjunta-aiheisen kirjan ”Ammunta ilmamaaliin”. Häntä voidaan pitää hyvällä syyllä Suomen ilmatorjunnan isänä. Kyseisillä tykeillä suoritettiin myös ensimmäinen yritys ampua moottoriveneen hinaamaa leijaa syksyllä 1924 Suomenlinnassa, mutta se epäonnistui maalilaitteen rikkoutumisen vuoksi.

Rannikkotykistön komentaja jääkärieverstiluutnantti Väinö Valveen tuella Törnroos jatkoi kuitenkin tutkimus- ja kehittämistyötään käyden mm. Ruotsissa tutustumassa ilmitorjuntakoulutukseen. Aika erikoiselta tuntui, että armeijan ylin johto ei käynnistänyt työtä.

Tämän perustyön tulosta oli, että 1.7.1925 aloitti Suomenlinnassa Rannikkotykistön kapitulanttikoulussa jääkäriluutnantti P. E. Ottelinin johdolla Ilmapuolustuskomennuskunta. Sen tehtävänä oli kouluttaa ilma-ammuntaa Maxim-konekivääreillä, jotka varustettiin soikiotähtäimillä. Koulutusohjelman oli laatinut kapteeni Törnroos ja koulutettavina oli 25 varusmiestä rannikkotykistöstä. Vuoden 1925 heinäkuun 1. päivää pidetään ilmatorjunta-aselajissa niin merkittävänä, että sitä juhlitaan aselajin syntymäpäivänä. Komennuskunnan pohjalle perustettiin 18.6.1926 kapteeni Törnroosin johtama Ilmapuolustuspatteri, joka sai vuoden lopussa nimen Kiinteä Ilmatorjuntapatteri. Ilmatorjunnan ensimmäinen perusyksikkö oli syntynyt. Yksikkö suoritti ensimmäisen ilma-ammuntansa 16.9 1927 pilot-palloihin Törnroosin kehittämällä ampumamenetelmällä Pasilan veturitalleilta löytyneillä, ilmeisesti punaisten panssarijunista otetuilla, 76 mm:n Putilov/14 -tykeillä. Kehityksen rattaat pyörähtivät eteenpäin.

 Viipuriin RtR 2:n yhteyteen perustettiin 1.4.1928 2. Kiinteä Ilmatorjuntapatteri ja KTR 2:n yhteyteen Liikkuva Ilmatorjuntapatteri, jonka päälliköksi tuli kapteeni Törnroos. Suomenlinnan Kiinteä Ilmatorjuntapatteri sai järjestysnumeron 1. Viipurin yksiköt yhdistettiin 17.9.1930 Ilmatorjuntapatteristoksi KTR 2:n alaisuuteen ja 1. Kiinteä Ilmatorjuntapatteri Suomenlinnasta lakkautettiin. Näin rannikkopuolustus menetti ilmatorjuntansa. Samassa yhteydessä aselaji sai oman aselajitunnuksensa, mutta se ei edelleenkään ollut itsenäinen. Vertailun vuoksi todettakoon, että Ruotsin ensimmäinen it-joukko-osasto aloitti toimintansa 1.1.1928, NL:n Leningradissa 1924, Sveitsin 1927, Viron 1928. Onneksi aselajille oli tässä vaiheessa kuuluminen kenttätykistöön, jonka tarkastajan toimi kenraali Nenonen. Hän oli erittäin innokas kehittämään tätä pientä aselajia. Hän mm. kehitti raskaille patterille oman erittäin hankalan ilma-ampumamenetelmän, joka kyllä sittemmin hylättiin.

Venäläiset sotasaalisaseet eivät näytelleet merkittävää osaa. Niinpä aloitettiin kalustohankinnat rajoitetuin varoin. Suomi osti jo vuonna 1924 Sveitsistä 4 kpl 20 mm Semag/Oerlikon -tykkejä, jotka olivat saksalaisten suunnittelemia ensimmäisiä pienikaliiperisia automaattitykkejä. Tykeillä suoritettiin koeammuntoja, mutta niitä ei varsinaisesti otettu käyttöön. Merkittävää oli asehankinnat Ruotsista. Ensimmäinen hankintaesitys hyväksyttiin 1.12.1926 ja ensimmäiset kiinteät tykit tulivat maahan 18.12.1927. Liikkuva patteri vastaanotti kalustonsa huhtikuussa 1929. Ilmatorjuntapatteristolle hankittiin kaikkiaan 8 liikkuvaa ja 6 kiinteää 76 mm:n Boforsin tykkiä 20-luvun lopun moderneja tykkejä ja niille tulenjohtolaitteet.

Ampumaleirit, jotka kestivät kolme kuukautta, toteutettiin 1920-luvun lopulla Perkjärvellä tykistön leirialueella, tosin ampumapaikka oli Kyrönniemessä lähellä Mikael Agricolan hautapaikkaa. Vuonna 1930 siirryttiin Muurilaan Kipinoistenjärven rannalle; kuva vasemmalla.

Patteristo laajeni 1.5.1934 rykmentiksi, jossa oli esikunta, aliupseerikoulu ja patteristo. Puolustusministeriöstä, Yleisesikunnasta, tykistöntarkastajan toimistosta ja 2.Divisioonan esikunnasta puuttui edelleen päätoiminen ilmatorjuntahenkilöstö. Sotilasopetuslaitoksissa ei myöskään ollut ilmatorjuntaupseereita, mistä johtuen ilmatorjunta pysyi edelleen rannikko- ja kenttätykistön koulutushaarana ja joukko-osasto tykistöntarkastajan alaisuudessa. Itsenäisestä aselajista ei vieläkään voitu puhua.

Kaikki ilmatorjuntajoukot yhdistettiin ilmavoimiin 1.1.1938. Ilmavoimien esikuntaan määrättiin ilmatorjuntaupseeriksi everstiluutnantti Frans Helminen, ja hänestä tuli 1939 ilmatorjunnan tarkastaja. Ilmatorjunnasta tuli itsenäinen aselaji 1945 ja se sai nykyisen aselajitunnuksen 1967. Varsinaisen tulikasteessa aselaji sai sitten talvisodan alkaessa.
______________________________
Ilmatorjunta-aselajin tunnukset
______________________________

Teksti: Erkki Eskelinen
Aihekuvat esitelmäaineistosta